Nelistään

11.12.2018

Olen asunut vaikka millaisissa asumisjärjestelyissä kotoa pois muutettuani: yksin, kaverin kanssa, kumppanin kanssa yhteisessä pesässä, mutta kunnon kimppakämpässä en ole koskaan asunut. En vielä ennen tätä syksyä.

Tällä hetkellä asun kolmen muun ihmisen kanssa samassa asunnossa ja tämä syksy ja talvi onkin ollut varsin jännittävä kokeilu. Päätös oli aika nopea, enkä (tapani mukaan) pohtinut sitä kovinkaan pitkään ennen sen tekoa. Eräs ystäväni tokaisi itse olevansa liian vanha, rutinoitunut ja mukavuudenhaluinen asumaan enää vastaavanlaisessa järjestelyssä, mutta suoraan sanottuna itse en usko iälllä olevan mitään tekemistä tämän kanssa. Tietenkin kun omaan tilaan ja rauhaan kerran tottuu, voi jakaminen tuntua taas vaikealta. Välillä tätä kaoottistakin menoa katsellessani mietin, että olisinpa sellainen 25-vuotias nainen, jolla olisi shit together, siisti omistusasunto ja uudelta tuoksuva Hakolan sohva. Tähän on kuitenkin vielä hetki matkaa, joten miksen nauttisi nyt tästä tilanteesta, jossa elän. Se on se matka, ei se päämäärä, vai miten se menikään.

 

 

Olen todella seurallinen ihminen ja pidän siitä, että lähelläni on muita ihmisiä, joiden kanssa voin jakaa arkea ja jutella päivän tapahtumista. Toisaalta tämän kokeilun aikana olen myös huomannut, kuinka tärkeää yksinolo minulle onkaan. Innostun heti, jos huomaan, ettei kotona olekaan illalla ketään muita. Ah, me time! Parasta luksusta! Yksin asuessani en osannut nauttia enkä arvostaa tätä yleellisyyttä, vaan yksin oleminen tuntui olevan pakollinen paha, joka oli pakko kestää. Varsinkin talvikuukausina, kun kukaan ei oikein jaksa poistua kotoaan. Nurmi tuntuu aina olevan vihreämpää siellä aidan toisella puolella.

Olen melko tarkka omasta kodistani, ja muiden sotkut ärsyttvät minua aika helposti. En pidä siitä, että astiat kaapissa eivät ole niille määrätyillä paikoilla, enkä siitä, että tiskialtaassa lojuu jonkun toisen käytetty kahvikuppi. (Omani ei tietenkään häiritse minua ollenkaan.) Tähän väliin lienee hyvä mainita, että en itsekään todellakaan ole mikään siivoushirmu, mutta joissain asioissa olen äärimmäisen tarkka. Eritoten mitä tulee keittiöön, sillä vietän siellä aikaa varsin paljon. Tunnustan, olen piilottanut terävimmän suosikkiveitseni, sekä nostanut kaikkein rakkaimmat lasini ylähyllylle.

 

 

Asioita jotka ärsyttävät minua kimppa-asumisessa eniten:

-Keittiössä seilaa vähintään neljä ruisleipäpussia, mutta voimariini aina on loppu.

-Myös kauramaito on aina loppu. (Ennen pelkäsin litran iKaffen pilaantuvan kaappiin, sillä yksin asuessa siinä oli aika pajon tekemistä.)

-Pyykinpesuaine on aina loppu ja jonkun pyykit levällään ympäri asuntoa.

-Pyykkivuoron yhteydessä mustat sukat ja sukkahousut vain katoavat tietämättömiin.

-Roskapussit on aina loppu, ja roskis täynnä. (Viekö tässä asunnossa kukaan muu ikinä edes roskia?)

-Jonkun tietokoneen laturi lojuu aina lattialla.

-Oma puhelimen laturi on aina jollain muulla lainassa.

-Asunnossa on vain yksi kaiutin (minun), joka yleensä seilaa jossain toisessa huoneessa ja josta on myöskin aina akku loppu.

-Eteisen kenkämeri näyttää siltä, että meillä olisi koko ajan käynnissä valtavat bileet, takeista nyt puhumattakaan. (Tämä saattoi tosin pitää osin paikkaansa jo yksin asuessani.)

Tätä ärsyttävien  pikkuasioiden listaa voisi jatkaa loputtomiin, mutta kaikesta huolimatta on aika ihanaa, että kotona on elämää.  Varsinkin näiden pimeiden ja masentavien kuukausien keskellä.

 

 

Asoita jotka kumoavat edellä mainitut pikkuasiat:

-Viimeisten kuukausien aikana olen syönyt useammin seurassa kuin yksin.

-Olen katsonut liudan elokuvia ja dokumentteja yhdessä (normaalisti en ikinä katso mitään).

-Olen tutustunut uusiin ihmisiin kämppisteni kautta ja keskustellut todella mielenkiintoisista ja yllättävistäkin aiheista kämppisteni kanssa.

-Kalsarikännit nelistään kotona.

-Siitä seurannut kollektiivinen maailmanlopun krapula.

-Se että olen nauranut kotona enemmän kuin koskaan.

-Tyrnimehuun rakastuminen, sillä yksi kämppiksistäni juo sitä aina.

-Se kun tulee rättiväsyneenä kotiin myöhään illalla ja saa istahtaa valmiiseen pöytään.

-Olen lohduttanut.

-Ja ollut lohdetettavana.

-Olen valmistanut maailman parasta kimchiä kämppikseni äidin reseptillä.

-Tekipä yksi kämppiksistäni minulle myös ensimmäisen tatuointini (hetken mielijohteesta tietenkin) eräänä laiskana lauantaiaamuna.

 

 

Tämä juttu on kuvitettu lavastamattomilla kamerarullaan tänä syksynä ja talvena tallentuneilla kuvilla. Kuten kuvista näkyy, kaamoksen keskellä kaikki on ollut enemmän heikun keikun, kuin yksin asuessani. Feng shuista viis, kotonani soi nyt aina musiikki, tuoksuu ruoka ja nauru raikaa. Kumma juttu, ettei pimeys ole saanut tänä vuonna minusta otetta samalla tavalla kuin aiempina syksyinä.

 

 

Edellinen Seuraava

Muita hyviä juttuja

1 kommentti

  • Adi

    <3 <3 <3
    kivoja kuvia

    12.12.2018 at 21:58 vastaa
  • Jätä meille kommentti